Maaliskuun ensimmäinen päivä. Ajattelin asioiden tapahtuvan toisin. Isällä oli kaikki mahdolliset vaivat, jotka olisivat hänet kaataneet. Monta kertaa meinasivat. Mutta hän lähti toisella tavalla.
Kaksi päivää saimme aikaa sanoa hyvästit. Se oli kaunista, se oli armollista. Meille ja isälle, vaikka emme osaa varmasti sanoa, kuinka paljon hän tilanteesta ymmärsi. Jotain kuitenkin.
Aika sen jälkeen on ollut monimutkaista. Ei voi enää kysyä, ei kertoa. Mielessäni kysyn isältä, mitä mieltä hän on. Yleensä tiedän vastauksen.
Minä opin isältä, mikä on oikea ja mikä väärä. Miten veistän puuta, miten perkaan kalan. Miten vaihdan auton renkaat tai tarkistan öljyt. Muistan väittelyt ja kiukuttelut, kun kaksi samanlaista otti yhteen. Myöhemmin hän kertoi, että halusi minun oppivan yhteiskuntaa, jotta pärjään. Hän kannusti osallistumaan. Opin kunnioittamaan muiden ajattelua ja muita ihmisiä, merta ja luontoa, elämää. Miten tärkeää on olla ihminen, joka tekee mitä haluaa.
Minä muistan. Minä itken.
Fooling myself. 